Sisäinen timanttini

Blogin tarina-postauksessa kerroinkin kuinka koin synnytyksen jälkeisen masennuksen, ja kuinka otin itseäni niskasta kiinni ja lopetin itsesäälissä rypemisen. No, ihan niin helpostihan se ei tietenkään mennyt, vaan se rypeminen vei muutaman vuoden, kunnes törmäsin ihan sattuman kaupalla FBssa Vastaisku Ankeudelle-blogiin, ja sitä kautta Jennyyn. Ihanaan, positiiviseen, omat kokemuksensa likoon laittavaan Jennyyn. Ja nyt teen sen sitten minäkin...


Muistan kuinka synnytyslaitokselta tullessamme oli perjantai-ilta ja asiakkaat istuivat pöydissään odottamassa ruokaa. Minä kävelin vauvan kanssa yksin kotiin, mieheni Leo suoraan ravintolan keittiöön kokkaamaan. Mietin, että kaikilla muilla mies olisi tullut kotiin. Meillä se ei ollut mahdollista, eikä isyyslomasta ollut tietoakaan.

Vauva ei nukkunut ensimmäiseen vuoteen. Pisin yhteenmenoon nukuttu aika oli 50min. Imetys ei onnistunut, joten pumppasin. Useimmin en edes ehtinyt sänkyyn asti, kun Mathias heräsi uudestaan. Ensimmäiset kuukaudet meni ihan harmaudessa, enkä niistä juuri mitään muista.
Kun Mathias alkoi nukkumaan paremmin, alkoi paha korvatulehduskierre, joka loppui vasta viime vuotiseen nielu-ja kitarisaleikkaukseen.
Kävelin yöt huutavan lapsen kanssa keittiön pöydän ympärillä, kunnes yhtenä yönä en enää jaksanut, ja romahdin vauva sylissä lattialle. Siinä vaiheessa menin itsekin lääkäriin. Olin kuulemma uupunut.

Leo kaiken tämän aikana oli töissä n.80h viikossa, poissa kaikki illat ja viikonloput, ja muistan kuinka katselin kateudella muiden Fb-postauksia. Kuka oli koko perheen voimin reippana retkeilemässä tai juhlimassa juhlapyhiä, ja kenellä oli omaa aikaa harrastaa.
Minä taas olin aina kotona, pyöritin arjen itsekseni; koirat, lapsen, kodin, omat työni jne. Niin tosin teen edelleen, mutta näkökulmani asiaan on muuttunut.

Kun Jennyyn siis virtuaalisesti törmäsin, olin aika huonossa jamassa. Tajusin olevani masentunut ja aloin miettimään miten voisin voida paremmin, miten elää elämää ilman että se vaan valuu ohitseni. Jossain vaiheessa tajusin, ettei muiden onni ole minulta pois. Ja jos muut, niin miksen minäkin?!

Seuraava kriisini olikin, että mitä elämältäni haluaisin. Olin kuitenkin tehnyt jo isoja muutoksia muuttaen Italiaan, jättäen kaiken taakseni Suomeen. Löysin itseni tilanteesta, missä minulla ei ollut ketään jolle puhua, eikä aavistustakaan mitkä olivat unelmani tai mistä haaveilin. Yritin väkipakolla miettiä mitä tehdä, tuskastuin, ja hävitin täysin luottamukseni itseeni. En kokenut olevani hyvä missään.


Kunnes se iski kuin salama. Sisustus ja hevoset.
Parikymppisenä haaveilin sisustajan urasta, mutta koska en silloin kouluun päässyt, olin haudannut haaveen jonnekin aivonystyrään ja jättänyt sen sinne.
Seuraavana päivänä kirjottauduin kouluun.
Etsin myös tallin ja aloitin ratsastuksen vuosien tauon jälkeen. En enää miettinyt, että minun olisi pitänyt olla hyvä niissä. Tuntui kun asiat olisivat loksahtaneet paikalleen, ja pala rinnassa pieneni.


Elämäni ei tietenkään ole täydellistä, stressi painaa välillä vähän liikaakin, ystävyyssuhteet (tai oikestaan niiden puute) pahoittaa mielen, mutta yritän pitää asenteen positiivisena, iloita muiden ilosta, nauttia siitä mitä teen ja olla kiitollinen siitä, mitä minulla on.


Koen että Jenny, ja hänen bloginsa, ovat olleet minulle jonkunlainen käännekohta. Toki jos en olisi ollut sen verran pahassa jamassa kuin olin, olisin tuskin koko blogiin kiinnittänyt huomiota, mutta aika ja tilanne olivat oikeat.

Jennyn edellinen kirja, Sisäinen Voima, löytyy yöpöydältäni, ja nyt lisään tämän uuden, Sisäisen Timantin, siihen jatkoksi, oivalluksia odottaen ja huoltaen sitä sisältäni löytynyttä timanttia.


Toivotankin kaikille sisäistä hyvinvointia, haleja ystävilleni Suomeen ja ISO KIITOS Jennylle!

Kommentit

  1. Niinkuin muru tiedät, en oikeastaan koskaan kommentoi täällä blogissasi mitään -vaikka taidatkin tietää, että käyn aina kuulumisiasi mielelläni lukemassa, pysyn kärryillä elostasi siellä.

    Nyt osui kuitenkin sellainen aihe, että haluan kirjoittaa tähän ne kolme sanaa, joitä niin toivoin ja toivoin (vaikken aina tiennyt kuulitko niitä / auttoivatko ne / tuntuiko niissä olevan mitään järkeä), että muistat, silloin kun sulla oli vaikeimmat ajat: Sä olet aurinko.

    Ehkä nyt kaiken jälkeen ja itse tilanteen muuttaneena ymmärrät, mitä silloin yritin sanoa? Sillä Heidi rakkaani, sä olet aurinko!

    <3 aina Monsuuni

    VastaaPoista
  2. Kiitos Heidi tästä postauksesta! Iloista alkanutta viikkoa sulle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit