Elämää ravintolan yläkerrassa

Ravintolan yläkerrassa asuminen ei aina ole helppoa. Asiakkaat valtaa pihan, eikä me silloin voida olla siellä. Työntekijät ja tilaustentoimittajat ramppaavat edestakaisin jättäen portit auki, ja joudun menemään alas miljoona kertaa päivässä niitä sulkemaan, jotta koirat ja lapsi ei karkaa.


Kaikenmaailman tiedustelijat soittavat tai piipahtavat paikanpäällä aamuvarhaisesta yömyöhään, ihmiset jotka varastavat juuri istutetut kukat, maahan heitetyn roskan määrä, tupakantumpit yms, joita saan kerätä jätesäkin kanssa pihaltamme harva se päivä. Työntekijät, joiden perään saa soitella kun herätyskello ei ole soinut aamulla, tai antaa ohjeita tehdä joku asia, jonka saa tehdä itse perässä, kun ei ollut viesti mennyt perille asti.
Anoppi, joka antaa oman neuvonsa (pyytämättä) joka asiaan vierestä katsoen, miten mikäkin oikeasti pitäisi tehdä. Siis hänen mielestään.

Mutta on niitä hyviäkin puolia. Leo on aina lähellä, mikä ongelma sitten sattuisikaan, niin ei tarvitse mennä kuin raput alas, ja sieltä Papi löytyy. Työmatkoihin menee 2 sekuntia. 
Työntekijöitä on yhteensä seitsemän, ja kaikki anoppia lukuunottamatta, ovat nuoria. Aina välillä sanonkin, ettei minulla ole vain yhtä lasta, vaan oikea liuta teini-ikäisiä, kun välillä täytyy olla niillekin kuin äiti. Johon he vastaavat, että tämähän on perheyritys ;)



Meillä on ulkona kotikutoinen punttis, jota käyttävät työntekijätkin, he pulahtavat uima-altaaseemme lounaan ja illallisen välissä, rentoutuvat aurinkotuolissa, leikkivät koirien kanssa, ja joskus hakevat jopa Mathiaksen ulos leikkimään, kun lounas on saatu purkkiin, ja viettävät taukonsa meillä.
Synttäreitä vietetään perheen parissa; anoppi, Leon broidi vaimoineen, ja työntekijät. Kaikille kakkua ja skumppaa! 
Vapaapäivinäänkin he saattavat piipahtaa, tai käyvät meillä kavereineen tai kumppaneineen syömässä.

kaikki koolla mun 35v. synttäreillä

Eli hyvin piilevä on raja työntekijöiden kanssa, mutta meille se on luontevampaa, kuin olla auktoriteettinen työnantaja. Toki sitäkin tarpeen vaatiessa, mutta koska Leo viettää enemmän aikaa heidän kanssaan kuin oman perheen, ja olemme kaikki saman katon alla jakaen pihan ja ympäristön, heistä on tullut kuin osa perhettä.



Silti haaveilen, että sitten joskus olisi se OMA koti, jossa olisi OMA rauha, ja voisi pukeutua miten haluaa. Ihanaa syksyistä viikonloppua kaikille! 

Kommentit

  1. Hei, löysin blogisi Terkkuja Leilalta Italiasta-blogin kautta. Kiva löytää lisää Italiassa asuvien suomalaisten blogeja. Ja tuo teidän asumistapanne vaatii kyllä paljon suvaitsevaisuutta ja sosiaalisuutta. Kuvittelen, että harvemmin varmaan joudut olemaan/saat olla yksin. Minä asun Roomassa. Kävin muuten juuri Umbriassa, Alvianossa tyttäreni ratsastuskisoissa. Missä päin Umbriaa sinä asut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Pia! juu, aika kompromissihän tämä on asua ravintolan yläkerrassa, ei omaa rauhaa, mutta toisaalta taas olen yksin kaikki illat ja viikonloput kotona lapsen kanssa, kun mies on töissä.
      Asutaan Assisin ja Perugian välimaastossa Sant'Egidio-nimisessä kylässä.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit